Tein aamupäivällä hiekkalinnan. Muutaman tunnin päästä linnaan oli jo muuttanut pienen pieniä asukkeja. Kun silmäni hetkeksi välttivät, niin joku kakara hyppäsi hiekkalinnan päälle. Ennen kuin edes ehdin nuhtelemaan tätä nulikkaa, tämä oli jo menossa äitinsä kanssa kotiin syömään vanukasta. Minä jäin rannalle katselemaan veristä hiekkakasaa ja suremaan sitä, ettei tästä joukkomurhasta tulla kirjoittamaan mitään lehdissä.

Olin varma, että terminaattori ei löytäisi minua ainakaan kolmeen päivään tästä pikkukaupungin motellista. Koko olemukseni huokui onnea ja levollisuutta. Terminaattori löysikin minut mutta nähdessään minut ei tappanut, sillä ei halunnut pilata olotilaani ja purskahti liikutuksesta kyyneliin. Luulin, etteivät terminaattorit käyttäytyisi niin. Olen tainnut myös tässä tapauksessa saada elokuvista ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä.

Hankin dobermannin mutta en juuri kouluttanut sitä. Se koulutti itse itsensä, kaatoi kuppiinsa ruokaa, kävi ulkona tarpeillaan, tilasi ajat eläinlääkärille, luki kirjoja, kasteli kukat, sai töitä, eteni uralla, päätyi esimiehekseni, hankki minulle vip-etuuksia kasinoille ja yökerhoihin. Koirani etevyys on toisinaan jopa uhkaavaa, mutta koetan suhtautua asiaan hyvin. Minä olen silti aina sen isäntä ja ainoa, joka sitä saa rapsuttaa.

Kuva: Teemu Juhani

Olin mielikuvituspaastolla. Se oli raskas paasto. Kun se päättyi, patoutunut mielikuvitukseni pulpahti minusta suurena möykkynä ulos ja lensi avaruuteen, avaruuden kannesta läpi äärettömyyteen tai mihin lie. Koetan jatkossa mielikuvitukseerata säännöllisesti ilman paastoja, ettei enää synny sellaisia pulpahduksia, jotka ovat vahingollisia ja ennen kaikkea pirun noloja.

Astelin eilen pystytettyyn kaupunkiin taskut täynnä tahroja ja hajuja. Heittelin puoliksi syötyjä hodareita, suklaapatukoiden papereita ja torin kalatiskin hajua sinne tänne, jotta saisin kaupunkiin aitoa katukulttuurin tuntua. Ei sillä ollut paljon mitään vaikutusta, paitsi että sain erään kahvilan terassilla espressoaan hörppivän kulturellin havainnoimaan katunäkymää hieman tarkkaavaisemmin.

Kuva: Teemu Juhani

Kymmenen tuhatta lokkia istuu rivissä nokat minua kohti. Tilanteesta tulee mieleen Hitchcockin Linnut. Luulen, etteivät nämä ole viimeisiä hetkiäni, sillä en usko kauhutarinoihin. Tosin luulo ei ole tiedon väärti. En ole pitkään aikaan muistanut tarkistaa, onko elämäni faktaa vai fiktiota.

Junassa minua vastapäätä istui tyttö, jolla oli okranväriset hiukset ja huulien vieressä söpö näppylä. Vilkaisimme toisiamme. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Vilkaisimme toisiamme uudemman kerran, ja rakkautemme vain kasvoi. Katseemme kohtasivat myös kolmannen kerran. Se oli katkera ero. Minä peittelin tuskaani ja tyttö pyyhki kyyneleitään.

Minä kidutan hortensiakukkiani janottamalla niitä. Kun ne ovat kuolemaisillaan, kaadan niiden päälle vettä, jotta ne virkoavat. Sitten annan niiden jälleen kuivua, minkä jälkeen virvoitan ne taas vedellä. Sama kierre vain jatkuu ja jatkuu kunnes hortensiani kauhunhuudot täyttävät asunnon. Kun kohtaan naapureita rappukäytävässä, monet heistä katselevat minua alta kulmain. Mietin vain, ovatko he tietoisia, mitä asunnossani tapahtuu, vaikka olen äänieristänyt kotini seinät.

Viikatemies tuli vierailulle. Hän istahti pöytään, nautti pari kuppia kahvia, viipaleen korvapuustia, kertoi uutiset toiselta puolelta ja lateli puujalkavitsejä. Viikatemies on mukava heppu, kerrassaan mainiota juttuseuraa. Hänen vierailunsa ovat tervetulleita aina, kun hän tulee käymään virka-ajan ulkopuolella.