Kymmenen tuhatta lokkia istuu rivissä nokat minua kohti. Tilanteesta tulee mieleen Hitchcockin Linnut. Luulen, etteivät nämä ole viimeisiä hetkiäni, sillä en usko kauhutarinoihin. Tosin luulo ei ole tiedon väärti. En ole pitkään aikaan muistanut tarkistaa, onko elämäni faktaa vai fiktiota.

Junassa minua vastapäätä istui tyttö, jolla oli okranväriset hiukset ja huulien vieressä söpö näppylä. Vilkaisimme toisiamme. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Vilkaisimme toisiamme uudemman kerran, ja rakkautemme vain kasvoi. Katseemme kohtasivat myös kolmannen kerran. Se oli katkera ero. Minä peittelin tuskaani ja tyttö pyyhki kyyneleitään.

Minä kidutan hortensiakukkiani janottamalla niitä. Kun ne ovat kuolemaisillaan, kaadan niiden päälle vettä, jotta ne virkoavat. Sitten annan niiden jälleen kuivua, minkä jälkeen virvoitan ne taas vedellä. Sama kierre vain jatkuu ja jatkuu kunnes hortensiani kauhunhuudot täyttävät asunnon. Kun kohtaan naapureita rappukäytävässä, monet heistä katselevat minua alta kulmain. Mietin vain, ovatko he tietoisia, mitä asunnossani tapahtuu, vaikka olen äänieristänyt kotini seinät.

Viikatemies tuli vierailulle. Hän istahti pöytään, nautti pari kuppia kahvia, viipaleen korvapuustia, kertoi uutiset toiselta puolelta ja lateli puujalkavitsejä. Viikatemies on mukava heppu, kerrassaan mainiota juttuseuraa. Hänen vierailunsa ovat tervetulleita aina, kun hän tulee käymään virka-ajan ulkopuolella.