maanantai 19. syyskuuta 2016

Näin tuopissani pienen pieniä keijukaisia. Löysin mallasliemestä kokonaisen satumaan, sen kukkivat laaksot, syvät metsät, lohikäärmeen luolat ja taikalammet. Pitkään mietin, viitsinkö juoda tuoppia tyhjäksi, mutta lopulta join, sillä kaikki sadut päättyvät aikanaan.
Laitoin kananmunat kiehuvaan veteen, minkä jälkeen kävin postiluukulla. Unohdin tyystin kananmunat, mutta onneksi liesi oli kääntänyt itsensä nollaan ja kananmunat siirtyneet takaisin rasiaan. Koko maailma on ajat sitten kyllästynyt hajamielisyyteeni, mutta sentään kananmunat ovat osoittaneet minulle harvinaista pitkämielisyyttä.
Kiipesin kuusen latvaan, jotta voisin tähyillä maisemia. Kun olin katsellut aikani upeita näkymiä, lähdin laskeutumaan kohti maata. Koko matkan alas kuusen runko kuiski minulle arkisia asioitaan, kuten kuinka monta oravaa hänen oksillaan on tänään juoksennellut. Kun saavuin maahan, olin tyystin unohtanut jylhät maisemat, koska päässäni pyörivät vain kuusen jorinat. Seuraavan kerran kun kiipeän puuhun katselemaan näkymiä, en valitse kuusta vaan koivun. Olen käsittänyt, että ne ovat melko vähäuheisia.
Juoksin kuin kettu kohti havumetsää, vaikka oloni oli varsin näätämäinen. Metsässä kohtasin paljon jäniksiä mutta en ollut kiinnostunut niistä, vaan etsin metsän jumala Tapiota. Halusin saada hänen hyväksyntänsä kettuna. Lopulta löysin Tapion. Hän aisti yleisen näätämäisyyeni ja sen, etten ollut kiinnostunut jäniksistä. Siitä huolimatta hän antoi kettumaisuudestani arvosanaksi mukavan kasin.